Yöunia häiritsivät kärpäset. Ne tunkivat jopa hiuksiin, puhumattakaan siitä, että pörräsivät korvissa. Pyörä oli likomärkä. En pitänyt mitään kiirettä lähtemisessä tien päälle. Sadetta oli luvassa vielä iltapäiväksikin. Nautin aamupalan kaikessa rauhassa ja sitten matkaan. Niinimäkeen takaisin lyhyelle asfaltille ja sitten Alakyläntielle. Se oli oikein mukava, kapea soratie. Käännyin sieltä sitten Moninmäkeen. Sinne oli 9 kilometriä Varkaus-Joensuu -tietä. Teki tässä vaiheessa mieli kääntyä Joensuun tielle ja polkea sinne suoraan. Mutta Orinoron rotko oli nähtävä. Moninmäentie oli erämaisempi ja miellyttävämpi kuin samansuuntainen Riihirannantie, soratie kumminkin. Näin lähellä Moninmäkeä valkoselkätikkakoiraan tyypillisellä reviirillä: Lahokoivua ja vanhoja kuusia. Moninmäkeen kiipeämisen jälkeen tulin Heinävedentielle, jossa kuulin kurkien huutoa. Lähdin kiipeämään kohti Orkomäkeä. Jätin pyörän Orkomäentien alkuun. Sade oli kastellut Orinoron kartan nuhjuksi niin ettei siitä saanut mitään tolkkua. Ensiksi kävelinkin Humalamäen talon risteyksestä harhaan. Olisi pitänyt ottaa mukaan vähintään hyttysmyrkky, nyt sain huitoa koko ajan verenimijöitä kimpustani. Onneksi älysin palata ajoissa takaisin Humalamäen talolle. Tiltaltti lauloi ja paikalla oli hömötiaisia ja töyhtötiainen. Orinorolle oli 1,4 km lähellä olevan tien risteyksestä, suurin osa siitä oli liukkaita juurakoita. Hyttyset olivat kimpussa koko ajan. Tämän piti olla rentouttavaa vaihtelua polkemiseen! Laskeuduin rotkon pohjalle.

Pitkospuut olivat yhtä katalia kuin juurakot. Askeleet kaikuivat. Kun rotko rupesi levenemään, ajattelin, että rotkolaakso päättyy tähän ja palasin samaa tietä takaisin. Viihtyisä paikka yttösajan ulkopuolella ja kun on kuivaa.

Kun tulin takaisin, ajattelin ottaa selvää siitä, mikä pyörässä oikein kilkattaa. Pinnoja oli poikki, ainakin kolme. Minulla oli lisäksi takki ihan tyhjänä. Pysähtelin usein, yhdellekin bussipysäkille, jossa oli ilmoitettu bussin aikataulut. Yleensä bussipysäkeillä on ihan kaikkea mutta aikataulut puuttuvat. Tämä aikataulu oli kuitenkin vuodelta 1998!

Räsälään oli kuitenkin pakko päästä. Olen polkenut Kuopiosta (Räsälän) kautta Vehmersalmelle ja Kuopiosta Polvijärven Huhmariisiin, jonne olen polkenut Joensuusta ja Joensuusta käynyt Kolilla. Voin siis sanoa polkeneeni pätkissä Helsingistä Kolille kunhan pääsen Räsälään.

Sitä ennen oli kuitenkin monta jyrkkää mäkeä. Välillä oli jopa tasaista, mutta niitä hetkiä oli tuolla tiellä vähän. Pahimman mäet menivät mummovaihteella, eli kaikkein kevyimmällä, kävelyvauhtia. Aurinko porotti kuumasti ja aurinkovoide oli selkeästi pettänyt minut. Huovilanmäki oli hieno, sieltä avautui näkymä Kurjalan suunnan jyhkeille mäille.

Alastulo sieltä oli vauhdikasta: 59,2 km/t. Tuota enemmän on ollut vain Liperin Härkinvaarassa (61 km/t). Ajattelin, että tämä on nyt perkelettä, jos tuo takakiekko rupeaa hajoilemaan alta.

Pysähdyin Tuppurinmäen viihtyisällä pikkukaupalla. Paikan oranssi kissa kantoi suussaan kulorastaan maastopoikasta. Näin sen elävän vielä. Iskin käteni yhteen ja huusin kissalle, jolloin tämä tiputti rastaan, joka sai siivet alleen ja lensi puuhun yhtä kokemusta viisaampana. Mainitsin myös kaupassa kissan kolttosista.

Viimeisin piina oli se, että Räsälän kylän kyltti oli monta kilometriä ennen varsinaista kylää. Räsälässä tiet haarautuivat itään ja länteen. Joko menen Tuusniemelle huomenna reilusti myöhässä, josta lähden pois, tai sitten seuraava paikka, jossa voin kääntyä pois on Juuka, harmittavan lähellä. Eikä tuon takakiekon kestävyydestä ole takeita, sorateitä oli vielä edessä. Räsälä näytti vielä tutulta. Toisaalta, jos lopetan nyt, saan vielä huomiselta palkkaa. Siksipä päätin lopettaa nyt. Enemmän taisi mennä pinnoja minulta kuin Rämöltä Venäjällä.